Kuluneella viikolla olen kokenut useina pävinä työn iloa. Arjen aherruksen keskellä on ollut useita mieltä virittäviä keskusteluja, jotka ovat saaneet aikaan energialatauksen - innostuksen kipinä on iskenyt takavasemmalta keskellä vuoden pimeintä aikaa. Koen tekeväni merkityksellistä työtä ja ympärilläni on ihmisiä, jotka jakavat tämän tunteen. Tunne ei aina pukeudu suoriksi sanoiksi, mutta välittyy puheissamme välittämisenä, huolehtimisena ja edistymisestä iloitsemisena.
Tähän vuodenaikaan alkaa väsymys painaa, aamut eivät vain tunnu pimeiltä vaan ovat sitä. Lunta ei ole satanut heijastamaan vähäistä valoa, vaan pilvinen taivas ja jäinen musta tie saavat hartiat jo menomatkan kiireessä jännittymään. Kiireinen aloitus työpaikalla on minulle arkea, mutta pian huomaan työn imaisseen minut mukaansa. Sieltä purskahtelee paineessa monenlaista, yleensä sitä tasaista arkista jorinaa. Kun on oikein hyvin maadottanut itsensä kärsivällisyyden, innostuneisuuden ja rentouden kautta, tavallinen päiväkin tuntuu menevän kuin itsestään.
Juuri nyt näen työssäni joidenkin unelmien mahdollistuvan. Asiat eivät tule luokseni sellaisessa muodossa, jota odotin, ajattelin tai jonka eteen työskentelin. On uskallettava virittää mieltään uudestaan ja uudestaan. Toivon viritystilan purkautumisenergian tuottavan uudenlaista näkymää työsaralle.
Onko työssä lupa tuntea iloa, saako sen ääneen sanoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti